Kuulumisia

Hieman kuulumisia pitkästä aikaa...
Minun elämä on tullut jonkinlaiseen risteykseen. Suunta, mihin tästä jatkan, on hukassa. Olen kovasti miettinyt, mihin suuntaan käännyn vai jatkanko nykyisellä tiellä. Tuntuu, että kovasti miettimälläkään, ei se oikea vastaus vain avaudu. Ei millään.

Oltiin miehen kanssa viikonloppu kahdestaan reissussa. Meillä oli oikein ihana viikonloppu. Käytiin hiihtämässä pieni lenkki, joka oli kyllä aika surkuhupainen reissu. Lauantaina lähdettiin, mahat hotelliaamupalaa täynnä, laskettelemaan. Vähän jännitti miten se sujui kun molemmille oli edellisestä kerrasta laskettelu suksilla kuitenkin yli 10vuotta aikaa. Mutta hienosti se sujui, jostain sieltä takaraivosta ja muistiaineksesta se tuli kauan sitten opittu taito. Ja ai että se oli kivaa, ihan niin kivaa kuin se oli silloin kauan sittenkin. Nyt tekisi kovasti mieli uudestaan laskettelemaan. Tänään onkin sitten ollut pohkeet ja reidet ihan älyttömän kipeät laskettelun jäljiltä, ihan kuin olis tehnyt kunnon reisi jumpan. :-) Eli ei ollenkaan huonolla tavalla kipeät.

Oli kyllä ihana, että äiti pääsi lapsia hoitamaan koko viikonlopuksi. Oli ihana päästä pitkästä, pitkästä aikaa kahdestaan rentoutumaan. Ja sitä muisti taas, miksi siihen toiseen on rakastunut aikoinaan. <3  Harmaata arkea kulkiessa, se tahtoo unohtua. Niin surullista kuin se onkin. Toivoisin niin kovasti, että tuosta lomasta pystyisi ammentamaan voimia tulevaan arkeen. Meidän arki ei ole helpointa...

Aloitin Cambridgen viime keskiviikkona. Virallisesti aloitan kuitenkin pirtelöiden juomisen vasta huomenna. Halusin viettää loman miettimättä syömisiä ensin. Tänään olen syönyt hotelli aamiaisen ja yhdet pullakahvit kotimatkalla. Nyt illalla tein Cambridgen Mango pirtelön. :-x Ei pysty kovin hyväksi sitä luonnehtimaan, oksennut meinasi tulla. Huominen vähän jännittää, pitäisi pärjätä kolmella pirtelöllä. Suunnittelin, että aamulla juon pelkästään kupillisen kahvia "aamupalaksi". Kahvitunnilla taas kahvia ja ruokatunnilla sitten voisi juoda pirtelön. Heti töiden jälkeen pirtelö. ja sitten vielä illalla olisi pirtelö. Tai sitten otan aamulla kotona kahvia. kahvitunnilla töissä pirtelö. ruokatunnilla vain kahvia ja vettä. iltapäivä kahvilla pirtelö. ja illalla vielä pirtelö. Täytyy vähän katsoa millainen rytmi noiden kanssa tulee.
Mutta missään tapauksessa tämä ei tule olemaan helppoa. Ei ollenkaan helppoa. Vähintään 30kg pitäisi saada painoa pois. En käsitä, miksi ihmeessä sitä on ihminen päästänyt itsensä tällaiseen kuntoon. Miksi sitä on pitänyt syödä, syödä ja syödä niin hemmetin paljon, että musta on tullut tällainen ihrakasa ja läskipaska. :-(  Voisihan näitä syömisiä selitellä monella jutulla, mutta onko ne kuitenkin vain tekosyitä?! Mutta toisaalta, jos 9 pitkää vuotta koulussa melkein kaikki hokee sitä, kuinka lihava on ja jos silloin on aina kuitenkin yleensä jäänyt yksin kun kukaan ei ole tahtonut olla kanssani,  niin onko se mikään ihme että sitä on alkanut uskomaan siihen, kuinka paska ihminen olen?! Ja eihän se nyt mikään uskon asia ole, näkeehän sen kun peiliin katsoo, yhtä läskiä koko nainen.
Olisi niin ihana voida olla oma itsensä. Olla sinut itsensä kanssa. Tykätä itsestään. Ehkä sitten, kun opin sietämään itseäni ja ehkä jopa tykkäämään itsestäni, niin ehkä sitten voisi olla mahdollista, että annan muidenkin tykätä itsestäni. Nyt minun ympärillä on korkea ja luja muuri, en mä tänne muurien sisäpuolella uskalla kokonaan ketään päästää. Pelkään ihan liikaa sitä, että mua satutetaan kuitenkin. Vaikka taidan itse satuttaa itseäni eniten.
En pysty uskomaan siihen, että minusta voisi kukaan tykätä tällaisena kuin olen. En edes sitä, että mieheni haluaa oikeasti olla minun kanssa. Vaan uskon, että hänkin ottaisi paljon mieluummin itselleen kauniin ja hyvä kroppaisen vaimon ja lapsiensa äidin. Ei todellakaan minua! Eikö se ole jokaisen miehen unelma?! Kaunis, isot tissit ja laiha?!

Kuinka musertava tämä olotila onkaan... kuinka kuluttavaa. En pysty nauttimaan elämästä. Ehkä pienistä hetkistä, mutta en muista milloin olisi ollut kokonaisen viikon hyvä olla. Siitä on ihan kamalan kauan.

Ja kun en minä ole tällainen, tämä on joku muu. En minä.
Saatan olla joillekin ihmisille ilkeä, koska en vain uskalla olla ystävällinen. Koska ajattelen, että ei se ystävällisyyttäni kuitenkaan halua eikä todellakaan olisi ystävällinen minulle. Tai olen vain hiljaa ja ihmiset ajattlee kuinka olen täyttä itseäni ja ylpeä kun en puhu kenellekään mitään. Mutta en vain yleensä keksi sanottavaa tai ajattelen, että jos sanon jotain mulle nauretaan kuitenkin, joten on ihan sama olla vain hiljaa ja yksin.
Kuinka usein sitä istuu sohvannurkassa itku kurkussa tai käpertyneenä peiton alle kyyneleet silmissä ja kaikkein eniten silloin haluten, että joku tulisi ja ottaisi syliin. Vaikka oma käytökseni olisi ihan päin vastainen, mutta kun en vain uskalla myöntää, että kaipaan halausta kun pelkään, että minut torjutaan ja että minulle nauretaan....

Ehkä jonain päivänä saan elämäni järjestykseen...